Tiedättekö sen tunteen, kun ei vaan tunne itseään sinuiksi oman kehonsa kanssa? Ainut hetki elämässäni milloin olen ollut suhteellisen tyytyväinen kehooni ja ulkonäkööni muutenkin oli tänä syksynä juuri ennen Indiedaysin Bloggers’ Awardseja Lokakuun loppupuolella. Olin viimeinkin saanut ruokavalion sille raiteelle millä halusin sen olevan, päässyt kunnolla mukaan lentopalloon ja reenaamiseen ja elämä alkoi muutenkin hymyillä. Olin laihimmillani mitä koko ’aikuisiällä’ olen ollut. Alla naamakuvia minusta ihan silloin laihimillani.

Sitten en ole aivan varma mitä tapahtui. Tai no, nykyinen poikaystävä tuli kuvioihin jo tuolloin ID:n tapahtumien aikaan, lähdin Marraskuun alussa Lontooseen ja tämän jälkeen lentopallo jäi tuon samperin peukalon loukkaantumisen takia. Liikunta siis jäi hyvin vähälle – jäljelle jäi oikeastaan salikäynti kerran kahteen viikkoon sekä kävely töihin silloin kun keli antoi periksi. Sali oli Petäjävedellä ja uusi parisuhde ei auttanut painon kurissapysymistä – kuka sitä nyt varta vasten vaihtaa lämpöisen ja turvallisen kainalon uuden ja pelottavan salin etsimiseen ’suuresta kaupungista’? Sitähän minäkin.

Vaikka painoa ei ole tullut kuin muutama kilo lisää niin se näkyy tässä lyhyessä ja valmiiksi tanakassa varressa suhteellisen paljon. Vaatteet eivät istu niin nätisti, liikkuminen ei ole yhtä mukavaa ja helppoa kun koko ajan on maha tiellä ja olo on erittäin pönäkkä. Allaolevassa naamakuvakollaasissa näkyy hyvin mm. naaman pyöreydestä että lisäkiloja on tullut ja turvotus huonosta ruokavaliosta johtuen on omaan silmääni erittttäin paha. Ehkä se teidän silmiinne ei niin selvästi näy, mutta itselleni ero on huomattava.

Ja se olo tässä vasta paskin kohta onkin – kysyn itseltäni koko ajan että miksi? Miksi annoin painon taas nousta kun juuri Lokakuussa olin sen saanut alimmille mitä se koskaan oli ollut. En tykkää enää olla kameran edessä, piiloudun jälleen sinne taa. En ole enää rento uusien ihmisten seurassa (josta olenkin saanut hiukan moitetta uusia sukulaisia tavatessa). Olen kahdesti uskaltanut käydä puntarilla… Ei olisi pitänyt, pilasi koko päivän.

Mulla on paino aina mennyt jojoamalla – pari kiloa muuttuu paino jo ihan kuukaudenkin sisällä ja ainahan se on haitannut – jossain vaiheessa jaksan panostaa oikein kunnolla ja sitten tulee aika kun en vaan millään jaksa ja annan painon hiukan nousta. Ja tästähän korreloituu se itseinho ja haluaminen taas katsoa syömisiään hiukan. Nyt se kuitenkin on päässyt jonnekin ihan mahdottomiin, jonne vannoin ettei se koskaan enää nouse. Arvatkaa sitä ketutuksen määrää.

Pitkän tauon jälkeen Joulukuun lopussa päätin taas koettaa miten peukalo kestää lentopalloa. Kyllähän se kesti, mutta silti väärin palloon koskiessa tuli erittäin pahat vihlomiset ja kivut. Nämä kuitenkin hälveni  aina hetken jälkeen… ja nyt parin pelikerran jälkeen näyttää siltä, että pystyn taas palaamaan pelikentille ainakin loppukevään ajaksi. Palaan siis jälleen normaaliin kuntosali + lentopallo 2-3 kertaa viikossa rytmiin, jolla painon sain pidettyä kurissa ja oikealla ruokavaliolla laskemaankin.

… ja nyt meni ensimmäisissä kunnon reeneissä peukalo jälleen niin, että sain jääpalapussin käteeni. Kirjoitin tuon tekstin jo aikaa ennen virallisia treenejä ja noin olisinkin halunnut loppukevään menevän. Vihlonta oli kuitenkin taas aivan hirveää ja nyt pari päivää sattumuksen jälkeen sisäkämmenen puolelta on peukalo aivan musta. Peukalo ei liiku kunnolla, ei anna ottaa painoa päälleen paljon ollenkaan ja pienikin virheliike sattuu aivan vietävästi. Täytyy katsoa josko tästä on lääkäriin asti taas mentävä.

Nyt en millään jaksaisi kuunnella kenenkään paasausta siitä, miten näin pienet painovaihtelut ei saisi ihmiseen vaikuttaa tai miten maailmassa on isompiakin ihmisiä ja asioita joista huolehtia. Tiedän kyllä, että tämä ei keneenkään muuhun vaikuta millään tavalla enkä kerjää tällä minkäänlaista huomiota. Halusin kerrankin avata jotakin hieman arempaa aihealuetta bloginkin puolella, sillä sitä on multa toivottu. Ja ette usko miten kauan tätä panttasin, postaus ja kuvat oli valmiina mutten uskaltanut painaa Julkaise-nappia.

Toivottavasti samantyylisiä asioita pohtivat tietävät mistä puhun ja jakavat omia ajatuksiaan. Ja ne, joilla ei ole mitään (kaunista) sanottavaa tai rakentavaa kritiikkiä annettavana, menkää vauvapalstoille riehumaan 🙂

Mikään ei parasta niin kuin jo viikon loma ja siihen sisältynyt vapaus. En tiedä teistä, mutta mulle tuli kyllä tämä suhteellisen pitkä lomakausi (pari päivää töitä jouluviikolla, toinen pari päivää ennen uutta vuotta) todella tarpeeseen ja jaksan taas lähteä innolla työpöydän ääreen.

Viime lauantaina käytiin extempore tyttöjen kanssa syömässä Rossossa. Mieheke oli töissä (propsit sinne kun jaksoi pakertaa viikonloppuna pitkiä päiviä 🙂 ) joten aikaa riitti käväistä hiukan höpöttelemässä ja nauttimassa hyvästä seurasta. Kyllä olikin kiva pitkästä aikaa päästä kunnolla ruoan ääreen heittämään huonoa huulta ja nauramaan ihan kaikelle.

Sunnuntaina käväisin pienellä kävelyllä tutuissa maisemissa Wanhalla Woimalalla tässä Vaajakoskella. En harmikseni ollu osannut varustautua oikein (pelkät collarit jalassa, hur!), joten lenkki piti jättää harvinaisen lyhyeksi jäätävän viiman takia. Sainpahan ainakin pienimuotoisen happihyppelyn tehtyä.

Ainut asia lomaa varjostamaan ilmaantui taas maanantaina. Kuten aiemmin kerroin, paskoin peukaloni viime marraskuussa lentopalloreeneissä. Uskalsin viimein jouluviikolla lähteä taas kokeilemaan miten käy ja silloinhan peukalo kesti todella hyvin – aina nyt maanataihin saakka. Kerkesin kolmesti käydä pelaamassa höntsäporukan kanssa ja nyt oikeissa reeneissä sain jääpussin taas käteeni.

Peukalo on ollut aivan samperin kipeä maanantaista lähtien ja harmikseni kiukkusin siitä eilen poikkikselle ihan turhaan – hänellä oli kyllä muutakin mietittävää tuohon aikaan. Harmittaa vaan niin suunnattomasti että ainakaan pariin viikkoon ei taas reeneihin ole asiaa (saatika nyt lauantaina olevaan peliin), saa nähdä kestääkö peukalo enää kunnon lentopallonpeluuta ikinä. Jos mitään hyvää tästä voi etsiä niin ainakin kipukynnys kasvaa ainaisen loukkaantumisen ja kivun kanssa… Täytyy luultavasti etsiä uusi yhtä rakas harrastus, se vaan ei ole helppoa kun on yli kymmenen vuotta viettänyt kyseisen pelin parissa.

Eilenhän oli vimeinen lomapv ja vietinkin suurimman osan ajasta järkkäillen kamoja täällä asunnolla – ja hiukan äkkäillen huonosta ajankäytöstä. Siinä lomassa lukaisin postilaatikosta tipahtaneen uusimman Trendin ja illasta selailin blogeja. Pari banneriakin piti blogeihin tehdä, mutta asiakkaat olivat muuttaneet mielensä hintapyynnön kuullessaan.