Tiedättekö mitä? Oppari on nyt palautettu, oppariesitys pidetty, kypsyysnäyte tehty ja ensimmäinen, epävirallinen arvosana opparista saatu. Opinnäytetyöryhmän kokous on maanantaina 11.5. ja sen jälkeen nähdään pitiki tuo annettu arvosana paikkansa, vai muuttuuko se vielä. Summasummaarum, kaikki opintojutut on nyt tehty ja olo on vähän tyhjä! Tai no, oppari pitää upata theseukseen ja paperit hakea ulos vielä, mutta muuten.

Kiitos 2016-2020

Vuonna 2016 syksyllä kaikki oli aivan erilaista. Törmäsin tekemääni postaukseen vuodelta 2016, jossa kerron ensimmäisien viikkojen havaintoja opinnoista. Voi miten sitä olikaan vielä autuaan tietämätön kaikesta muusta akateemisesta shaissesta mitä täytyy kestää ja mitä oli vielä edessä. Ei sillä, en vaihtaisi paljoakaan opiskelemaani pois – lähinnä joidenkin kurssien toteutusta vaan.

Elämä muutenkin oli erilaista tuolloin. 2016 jouluna aloitin osa-aikatyön ja ensimmäinen vuosi menikin melko joutuisasti. Oltiin muutettu silloisen poikakaverin kanssa Palokkaan vastavalmistuneeseen asuntoon ja oli aikamoinen hyppy täyspäiväisestä työntekijästä opiskelijaksi ja osa-aikatyöhön. Jos haluat nähdä muuttokaaosta yhden asunnon verran, klikkaa tästä!

2017 meni aika sumussa, en muista melkein mitään siitä vuodesta. Muistan ainoastaan sen, että painoa alkoi tuona vuonna kertymään aivan jumalattomasti ja se alkoi myös näkyä olossa sekä olemuksessa. Opintovuoden tapahtumista ei tietoakaan, kai sitä keväällä 2017 tuli päästyä Brändikärkeen.

2018 keväällä järjestettiin Brand It -tapahtuma ja toteutettiin toinenkin Brändikärjen projekti. Tuo vuosi oli aivan hirveä, paino vaan nousi ja olo huononi. Erosin myös tuona keväänä silloisesta poikakaverista ja muutin siihen yksiöön, jossa asun edelleen. Syksyllä lähtin opiskelijavaihtoon, jota muistelen nyt jo lämmöllä mutta joka ei silloin tuntunut kovin hyvältä ajatukselta homeongelmien ja jatkuvan kipeyden takia. Alkuvuodesta 2018 myös violetti väri valloitti pään.

2019 kevät meni opintoihin kuuluvassa työharjoittelussa ja reissusta palautuessa. Kesällä tehtiin Katrin kanssa roadtrip, jonka seurauksena nykyinen poikaystävä astui elämään (juuri kun olin kerennyt kirjoittaa ”Tinder on seikkailu & ajatuksia sinkkuudesta” -postauksen). Elokuussa 2019 sain työpaikan ja opparin takia aloitin ensin tekemällä kolme päivää viikossa, sitten neljä ja lopulta viisi. Syksyllä myös aloitin ruoka- ja painonpudotusprojektin ketogeenisen ruokavalion avulla.

Opparia tehtiin keväästä 2019 aina nyt huhtikuuhun 2020 asti, joten oli aikamoinen setti.

Takki – Marks & Spencer
Paita – Marimekko
Housut – Marks & Spencer
Laukku – Marimekko
Kengät – House (Prisma)

Kuvat: Minnean muruja / Meri

Harmittaa, etten saa valmistujaisia

Sanoin aina, etten halua mitään kunnon valmistujaisjuhlia. Ja se on totta, etten edelleenkään halua mitään perinteisiä kahvitteluja tai kakkukestejä, mutta olisin halunnut pystyä ottamaan kunnon valmistujaiskuvan itse ja opparitoveri Ellan kanssa sekä samalla juhlistaa neljän vuoden urakkaa hiukkasen.

Sen sijaan otetaan todennäköisesti kuva Teamsissa, en hanki valmistujais- ja juhalmekkoa Uhanalta kuten olin suunnittelut (todennäköisesti, pitäisi olla valmiina paikat jossa sitä käyttää ja tähän tietoon ei kesällä & syksyllä sellaisia tule kaiken peruuntuessa), en lähde Savonlinnaan vielä keväällä ainakaan pitämään pippaloita saatika saa opparia kansiin. Opiskelijajärjestö joka järjesteli opinnäytetöiden kansituksia JAMKilla on nyt täksi kevääksi ainakin pistänyt tuon jäihin.

Toisaalta taas, rahaa säästyy ja niin edelleen mutta olisihan se ollut perhanan kiva saada jotenkin juhlittua!

Mitä sitten jatkossa?

No sanopa muuta. Nyt tuntuu siltä, että haluan hetken vaan hengähtää ja keskittyä oikeasti sellaisiin asioihin, joista nautin. Ja no, tälläisiä ovat kosmetiikka, blogin tekeminen ja toivottavasti löydän myös liikuntalajin, johon tykästyn. On ollut vaikeaa sellaista löytää kun uimahallit meni kiinni ja vesijuoksua ei ole saanut harrasteltua.

Työni ja alani on onneksi sellaista, että siinä saa jatkuvasti kouluttautua ja oppia uutta. Olen mm. käynyt nyt HubSpotin sertifikaatteja lävitse ja noiden tekoa aion jatkaa tulevaisuudessakin. Haluaisin myös opetella puhumaan ruotsia kunnolla, sitäkin kun tulevaisuudessa saattaa tulla tarvitsemaan hiukan enemmän. YAMKia tai maisteritutkintoa en edes harkitse seuraavaan pariin vuoteen, haluan nyt pitää niin systemaattisesta opiskelusta tauon.

*****

Nyt on tämäkin tavoite saavutettu, opiskelu hoidettu pois alta siihen asti kun se oli aina suunnitelmissa. Olen myös saavuttanut ketogeenisen ruokavalion avulla muut tämän hetken tavoitteet, joten täytyy ottaa hengähdystauko ja katsoa mitä kohti sitä seuraavaksi alkaa panostamaan oikein urakalla.

Fiilis valmistumisesta on silti tällä hetkellä todella hyvä, vaikka lainanhyvitystä en saakaan, valmistuminen meni puoli vuotta yli ohjeajan ja keskiarvo jää piirun alle 4 muutaman paskakurssin takia. Mutta onneksi tuolla ei ole niin suurta väliä, lainanhyvitystä en olisi voinut koskaan saada (siihen oikeus loppui kesällä 2018 aloituksen lykkäämisen vuoksi) ja puoli vuotta sinne tänne valmistumista ajatellen on aivan sama!

Miten te muut olette suhtautuneet valmistumiseen?

Tykkään sanonnasta ”kuppi nurin”, sillä se kertoo tasan tarkkaa miltä musta tuntuu kun alkaa vituttaa. Vesilasi on pääosin puoliksi täynnä ja tällä hetkellä etenkin elämä on suhteellisen OK, mutta joskus tulee sellaisia päiviä tai ajanjaksoja joiden aikana ei ole mitään vettä enää jäljellä, vaan koko kippo on kaatunut tai heitetty parvekkeelta alas. Ja joskus se vuotaa kuiviin, mutta täyttyy puolilleen taas.

Be a lady they said

Tähän alkuun haluan linkittää tämän erittäin voimakkaan videon, jota tähdittää Cynthia Nixon (voiko olla paremmin valittua tyyppiä tähän!) ja joka on Girls Girls Girls -lehden teettämä videoversio Camille Rainvillen aikaisemmin julkaisemasta tekstistä.

Video ja teksti kuvaa hyvin sitä, millaista on olla nainen vuonna 2020. Tämä nousi viraaliksi jo parisen viikkoa sitten, mutta toivon jokaisen silti katsovan ja etenkin kuuntelevan tämän alusta loppuun. Mutta jatketaas takaisin aiheeseen.

sisältöä, kiitos

Jatkuvasti toivotaan someen aidompaa sisältöä ja sitä kaunistelematontakin arkea, samaan aikaan kun sitä itse toivoo voivansa tuottaa pääosin hyvän mielen sisältöä, joilla piristää sekä omaa että muiden harmaata arkea. Ja no, monta esimerkkiä on siitä kun sitä ”elämänmakuista” sisältöä sitten tuottaa ja kertoo esim. masennuksesta ja erosta, tulee vihakommenttia takaisin. Loppumaton noidankehä, jonka ääripäiden välillä täytyy onnistua hyppimään ja löytämään se kultainen keskitie.

Se, että haluaa tehdä omannäköistä ja välillä kepeääkin sisältöä ei todellakaan tarkoita, että kaikki olisi hemmetin täydellistä tai upeaa 24/7. Ja jos aitoudesta puhutaan, voi aito olla ihan siinä hyvänmielenkin sisällössä. Se, että vaikka stailaa, treenaa tai meikkaa itseään tai jonkun ja tuo siinä persoonasta esille niitä omia parhaita puolia joista tykkää, ei tee ihmisestä epäaitoa.

Sillä sisällöntuottajallakin on joskus paskaa elämässä, kuten alla saatte kohta kuulla. Toki kaikkialle mahtuu näitä tyyppejä joita kutsutaan nimellä ”catfish” tai ylipäätään vain vetäisevät roolin päälle astuessaan televisioon tai somen maailmaan, mutta etenkin catfishit on aivan eri svääreistä ja jätetään ne tässä kohtaa pois keskustelusta.

”Se tunne, kun…”  eli meemi-ilmeeni, jota Instagramissa jo hyödynnettiin!

välillä ottaa pattiin

Olin nuorena ja vielä muutamakin vuosi sitten jatkuvasti ärsyyntynyt, äkkipikainen ja todella helposti ärsyntyvää sorttia, mutta kuitenkin sellainen tyyppi joka ei sitä ilmaissut huutamalla. Pidin asiat sisällä, olin puhumatta ja kypsyttelin epätyytymättömyyttä. Olin aikoinaan jatkuvasti ärtynyt ja huonolla tuulella, jonka aikana resting bitch face oli todellakin bitch face. Silloin oli päällä todella stessaavaa aikaa, selkäongelmaa jo ihan ammattikoulusta asti ja tuntui ettei mikään mennyt putkeen.

Kyllä sitä nykyäänkin tulee vittuunnuttua, muttei enää jatkuvasti niin pahasti kuin aikoinaan ja ylipäätään siitä palautuu nopeammin kun on sekä mieleltään, että ylipäätään fyysisesti paremmassa tilassa elämässä. Musta on myös huvittavaa, että välillä kun hakkaan näppäimistöä sen toimimattomuuden takia ja vaikka huudan liikenteessä törttöilijöille (true road rage täällä) luulee etenkin äitini että oon vihainen! Mutta ylipäätään on ihan OK olla välillä vähän tuittupää ja vittuuntua, se on virkistävää ja vapauttavaa kunhan siihen ei jää vellomaan.

Tässäpä siis kaikille, etenkin äidille, jotka välillä kuuntelee meikän intohimoista paasaamista jostakin aiheesta, ”opettelisit ajamaan” ja ”mene ny saatana” -kommentteja tai kuulee kun hakkaan näppäimistön nappeja, en ole vittuuntunut vaan puran senhetkistä tyytymättömyyttä asiaan. Parempi purkaa se ärsytys pieninä määrinä ulos sopivassa hetkessä harmittomalla tavalla ja liikkua eteenpäin kuin vittuuntua sisäisesti ja katkeroitua.

No mut hei, ei elämä ole niin vakavaa

Tiedättekö miksi valitsin juuri tuon kuvan tähän postauksen alkuun? Koska siinä hymyilen aidosti. Kuvasin näitä Blood Lustin kuvia parvekkeella, kun luuriin kilahti yksi hauskimmista viesteistä pitkään aikaan ja sain tuon itkunaurun jälkeiset aidot hymyt ja pelleilyt ikuistettua muistikortille.

Ennen näitä kuvia ja tuota viestiä oli aamu ollut melko hankala, sillä päällä oli kova flunssa ja takana oli heikosti nukuttu yö – toisin sanoen vitutti ja olo oli alakuloinen. Niin sitä elämän pienet ilot taas voitti ja käänti tuon toisen kuvan tyylisen ”ootko vittu tosissas” -meemi-ilmeen kattoon. Ja no, ei selkäkään ole taas hetkeen ollut parhain mahdollinen mutta pienillä voitoilla eteenpäin!

*****

Ai mikä oli tämän postauksen pointti? No toimia pilke silmäkulmassa vertaistukena ihmisille, joilla menee kuppi nurin välillä ja osoittaa ettei se ole niin vakavaa saatika tuomittavaa. Paskat päivät ja hetket kuuluu elämään, mutta mitä paremmin niitä opettelee händläämään, sitä helpompaa on itsellä ja muilla ympärillä olevilla olla.

Kai teilläkin menee joskus kuppi nurin?